Satu

Satu


1B1.mp3 = Varhaisversio, luonnoksessa näkyvä teema (näyte) | 1B2.mp3 = Lopullinen versio, luonnoksessa näkyvä teema (näyte) | 1B3.mp3 = Varhaisversio (näyte)
Sinfonia Lahti, Osmo Vänskä, joht.
New York Philharmonic Orchestra, Arturo Toscanini, joht.

Sävelruno Satu (En saga, 1892) on merkityksellinen, koska se on Sibeliuksen orkesteriteoksista ensimmäinen, joka jäi pysyvästi ohjelmistoon. Se avasi sävelrunojen ketjun, joka jatkui läpi Sibeliuksen säveltäjän uran aina 1926 julkaistuun Tapiolaan.

Satuun päätyneitä teemoja Sibelius oli luonnostellut jo Wienissä 1891. Sibeliuksen itsensä mukaan Satu oli psykologisesti yksi hänen syvällisimpiä teoksiaan: ”Voisinpa melkein sanoa, että siihen sisältyy koko nuoruuteni. Se on erään sieluntilan ilmaus. Niihin aikoihin, jolloin kirjoitin Sadun, sain kokea paljon järkyttävää. Missään muussa teoksessa en ole paljastanut itseäni niin täysin kuin Sadussa.”
Ensiesityksen runsaslukuinen yleisö oli innoissaan, ja myös kriitikot suitsuttivat. He ylistivät teoksen omintakeisuutta ja nerokkuutta sekä loistavaa orkestrointia. Lisäksi teoksessa koettiin vahvana suomalaisuus.

Sibelius oli mieltynyt Satuun. Kun ystävä pianisti-kapellimestari Ferruccio Busoni pyysi orkesteriteosta esitettäväksi Berliinissä 1902, Sibelius valitsi Sadun.
Muita ehdokkaita olivat uudemmat teokset Skogsrået (Metsänhaltijatar) ja Lemminkäinen sekä ensimmäinen ja toinen sinfonia. Berliinin esitystä varten Sibelius päätti uusia Sadun. Berliinin esitys Sibeliuksen johtamana oli marraskuun puolivälissä 1902.

Uusimisen myötä Sadussa muuttui moni asia ja teos lyheni noin kuudesosan. Teoksen temaattinen materiaali säilyi valtaosin. Teoksen keskivaiheilla ollut uusi teema-aines sekä viittaus siihen teoksen loppupuolella saivat lähteä. Sibelius myös orkestroi teoksen osittain eri tavoin ja poisti kaksinnuksia.

On osittain onnenkauppaa että Sadun varhaisversio on säilynyt. Sibelius käytti sen partituuria muokkaustyönsä pohjana: hän poisti tarpeettomiksi käyneet sivut ja kirjoitti muutoksia vanhan notaation päälle. Varhaisversio säilyi siksi, että kapellimestari Georg Schnéevoigt teetti omaan käyttöönsä kopion 1901. Vuonna 1935 Schnéevoigt onnistui hankkimaan kopionsa takaisin Scheveningenin orkesterilta.
Sen jälkeen kopio on ollut Helsingin kaupunginorkesterin hallussa ja versiota on aika ajoin myös esitetty.